Sähköä ilmassa ja tankissa

Otan yhden lähes omakohtaisen esimerkin. Nuorempi tyttäreni oli tulossa Helsingin rautatieasemalta Hartwall Arenalle. Kuljettajalla ei ollut harmainta aavistusta koko areenasta, puhumattakaan siitä missä moinen pikku tönö mahtoi sijaita. Siinä sitten kaksi maahanmuuttajaa yritti etsiä rakennusta kuin neulaa jäähallin kokoisesta heinäsuovasta ja ratkaista esille pullahtanutta ongelmaa. Kutsun muuten myös tytärtäni maahanmuuttajaksi, sillä tuossa vaiheessa hän oli elänyt seitsemän edellistä vuotta ulkomailla, eikä hän ollut Suomessakaan koskaan asunut Helsingissä, joten he olivat yhtä pihalla tämän visaisen kuljetustehtävän ratkaisemisesta.

Lopulta kuljettaja huristeli tyttäreni kännykän karttaohjelman mukaan perille. Tai ei ihan kokonaan, sillä jossain kohtaa ajuri keksi kokeilla omaa oikotietään ja kiepautti u-käännöksen tavalla, joka sai torvet soimaan kuin Karelia-puhallinorkesterin konsertissa. Perille päästyään sydämistynyt tyttäreni viestitti minulle, etten edes minä ajanut Maltalla niin holtittomasti kuin tämä ammattikuljettaja. Tunsin piston vyötärölleni kertyneessä vararenkaassani.

Tyttäreni kritiikki ajotaitojani kohtaan ei ollut aivan aiheetonta, sillä muuttaessamme syksyllä 2013 vasemmanpuoleisella kaistalla hurjastelevalle Maltalle, tajusin joutuvani ihan oikeasti pelkääjänpaikalle, mikäli haluaisin olla itse kuskina. Sen vuoksi en pitänyt hirveää kiirettä vuokrata meille omaa autoa, vaan luovutin ilomielin liikkumisemme alkuun vain paikallisten taksikuskien käsiin. Perheemme aloituskokoonpano oli tuolloin vielä kolme alaikäistä hyökkääjää ja kaksi yli-ikäistä puolustajaa, ja taksia tilatessa piti aina kertoa, kuinka monta matkustajaa oli tunkemassa kyytiin.

Koska Maltalla oltiin, niin siellähän ahneus menee aina kaiken muun edelle, joten ensimmäinen tilaamamme taksi saapuikin paikalle aivan tavallisella viidelle hengelle rekisteröidyllä henkilöautolla. Kuljettaja nousi talomme edessä työkalustaan, mittaili meitä kuin sirkuksen hullunkurista perhettä ja osoitti lopulta pienikokoisinta ja tuolloin seitsemänvuotiasta kuopustamme, avasi takakontin ja hoputti häntä hyppäämään sinne. Yritin etsiä Fazerin tummansuklaan väriseksi auringonpaahtamilta suharin kasvoilta vinkkiä mustasta huumorista, mutta kun sellaista ei löytynyt, olin valmis paiskaamaan seinähullun maltalaisen omaan takakonttiinsa ja peruuttamaan hänen kulkuvälineensä vuokramörskämme seinään.

Mutta oli tuosta kokemuksesta lopulta jotain hyötyäkin. Keksin myöhemmin tilata taksit yrityksestä, jolla oli tyrkyllä ainoastaan tila-autoja, ja kaikkien todennäköisyyslaskelmien vastaisesti ne kyydit olivat puolet halvempia kuin käyttämämme perinteiset taksit. Ehkä kyseessä oli jokin verotekninen juttu. Joko Maltalla sai ostettua pikkubusseja verovapaasti, tai sitten kyseinen yritys ei vaan tilittänyt tuloistaan lanttikaan veroja. Kallistuisin Pisan tornin verran jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle.

Maltan mieleni -kirjassani kerron kaikenlaista koomista kahdesta vuodestamme Maltalla, mutta kun oikein tarkkaan tiristän mieltäni, niin yhdestä asiasta en muistanut kirjoittaa riviäkään tuohon matkakirjaani. Saaren ainoasta Teslasta, jonka takaikkunassa oli koko sen ajan, kun me siellä majailimme, lappu For sale. Ymmärrän hyvin, miksi täyssähköauto ei käynyt kivisaarella kaupaksi. Kas kun en nähnyt missään ainuttakaan latauspaikkaa, ja esimerkiksi tavallisen kerrostalokaksion sähkölasku oli kalliimpi kuin sen pilviä hivelevä vuokra. Voin vain kuvitella, mitä sellaisen menopelin tankkaaminen mahtoi maksaa Maltalla. Auton kysynnästä päätellen enemmän kuin maltaita.

Kuka

Kirjailija Juha Vuorinen omin sanoin: ”Olen sellainen kioskikirjallisuuden huutokauppakeisari. Ja pirun ylpeä siitä.”