Pistoolilla peppuun

Yksinhuoltajaäitini ei koskaan hankkinut ajokorttia eikä nuhteettomana ihmisenä suostunut ajamaan ilman korttia, joten olen elänyt lähes autottoman lapsuuden. Kesäisin minun ei kuitenkaan tarvinnut elää auton puutteessa, sillä tätini maajussimiehellä oli sellainen 60-luvun alun vekotin kuin Moskvitš 407. Minulle, autohullulle lapselle, se oli yhtä korvaamaton kuin tätini miehelle, joka piti autoa kuin omana lapsenaan.

Yritän nyt kuvailla tuota maasto­autolta näyttänyttä ja traktorilta tuntunutta neuvostoliittolaista maanteiden hyökkäysvaunua. Vaikka en alle kymmenvuotiaana tajunnut kumien käytöstä mitään, silti ymmärsin ihmtellä Mossen renkaita. Ne olivat korkeat ja kapeat kuin traktorin etupyörät. Tässä mallissa kesärenkaiden kuvio oli karkeampi kuin yhdenkään 2000-luvulla näkemäni maastoauton talvirenkaissa. Siksi saatoin aina kuulla joko lähestyvän tai loitontuvan ulinan, kun tätini mies ajoi parin kilometrin päässä sijainneella pikatiellä. Tuolloin 70-luvulla pikatie oli lähin asvaltoitu väylä. Kun Mossella huristeli hiekkatietä pitkin, ainoa ulina tuli moottorista – eikä mistä tahansa motista, vaan 45 hevosen voimin puskeneesta 1,3 litran ihmemyllystä.

Mosse-vanhuksen sai käyntiin myös veivaamalla ihmisvoimin kammesta. Ei muuten mikään huono lisävaruste, sillä olipa sitten kesä­helle tai paukkupakkanen, Mosse ei ikinä lähtenyt käyntiin yhdellä yrityksellä. Talvella se näytti ihan elvytys­potilaalta, kun siihen piti letkuttaa kaikki mahdolliset akkukaapelit ja lämmitysroikat. Moottorikin piti peitellä paksuilla täkeillä. Yhdellä paukkupakkashiihtolomalla löysin tätini miehen makaamassa jatkuvista öljyvuodoista kärsivän holhokkinsa alla sohottamassa kosaanilla kuuraista öljypohjaa. Nuoresta iästäni ja elämänkokemattomuudestani huolimatta otin muutaman taka-askeleen, sillä mielestäni öljy ja avotuli eivät sovi yhteen.

Hypätään vielä Mossukan sisään. Se oli vähän kuin olisi himaansa mennyt, sillä siellä leveili kaksi sohvaa. Yksi edessä ja toinen takana. Periaatteessa se oli myös tila-auto, sillä sinne olisi mahtunut kolme matkustajaa taakse ja saman verran eteen. Vaihdekeppikään ei vallannut alaa lattialta, vaan sijaitsi ratin juuressa. Jos oikein muistan, vaihteita oli kolme eteen ja yksi taakse. Tuossa mallissa ne olivat runksonoituja ainakin niiden vaihtamisesta kantautuneista äänistä päätellen.

Hämmentävintä Mossessa oli juuri se etupenkin paikkaa toimittanut sohva, jonka suojaksi oli vedetty räsymattoja. Kerran satuin istahtamaan keskelle sohvaa ja tunsin pienen luisevan peppuni alla jotain kovaa. Tädin miehen mentyä tankkaamaan minulla oli aikaa tutkiskella, miksi olin taas kokenut kovia. Maton alta löytyi piilotettu pistooli. En tiedä kuuluiko sellainen jokaisen neuvostoliittolaisen auton vakiovarusteisiin vai oliko se sitä varten, että kun auto jossain vaiheessa kuitenkin jättää kuskinsa jonnekin korpeen, on tullut aika alkaa metsästäjä-keräilijäksi.

Kuka

Kirjailija Juha Vuorinen
Hänen kirjojaan on myyty 2000-luvulla yli kaksi miljoonaa kappaletta. 

”Olen kioskikirjallisuuden huutokauppakeisari. Ja pirun ylpeä siitä.”