Niin paljon mahtuu Hiaceen

Aika harvasta japanilaises­ta pakettiautosta on tehty laulua, mutta Toyotan legendaarinen työjuhta Hiace päätyi Jope Ruonansuun ralliin nimeltä Pieni Hiace. Sävel siihen on poimittu Sakari Kuosmasen hitistä Pieni sydän, johon Ruonansuu riimitteli omat sanat, joissa pohdittiin, kuinka paljon mahtuu piraattitavaroita ja Jussi-paitoja pieneen Hiaceen.

Seuloessani tuon luultavasti yhden maailman myydyimmän pakettiauton historiaa yllätyin, että sehän on saman ikäinen kuin minä. Tosin Suomeen asti ensimmäisiä vuoden 1967 hissukoita ei uitettu ainakaan virallisen maahantuonnin kautta, vaan vasta vuonna 1973 Korpivaara Oy haistoi Ruonansuun tavoin Hiacessa hitin.

Selailin tuon ajan autolehtiä, ja täytyy sanoa, että aika on piirtänyt koomisen kultaiset reunukset myös sen ajan koeajoarvosteluille. Auto oli kuulemma näppärä käsitellä ja hinnaltaan järkevä valinta, mutta pienen ohjaamon keskipenkin alle sijoitettu moottori teki ajokokemuksesta vähän samanlaisen kuin vatkaisi päätään kahdeksan tuntia black metal -bändin konsertissa korva kiinni kaiuttimessa. Meno saattoi siis yltyä saatanalliseksi rytkytykseksi.

En ole koskaan omistanut ainuttakaan Hiacea, mutta olen ajanut eri vuosikertamalleilla vaikka kuinka paljon, sillä soittelin ympäri Suomea kiertuetiskijukkana 80-luvulla. Niihin aikoihin liittyy yksi erikoisimmista Hiace-kokemuksistani, kun sain ohjelmatoimistolta tehtäväkseni käydä tekemässä Helsingin Kruununhaassa sijainneessa autovuokraamossa pakettiauton varauksen. Täytin liput ja laput, minkä jälkeen vuokraamon omistaja työnsi kouraani auton avaimet ja neuvoi siirtämään sen ripeästi, sillä parkkiaika oli menossa umpeen.

Automatkassani oli yksi mutka. Olin enää onnistunutta ajokoetta vaille valmis ajokortin haltija ja olin tullut vain varaamaan, en vuokraamaan autoa. Voimassa olevaa ajokorttia ei siis kukaan kysynyt, ja minä ajamista rakastavana pentuna seisoin kuin William Shakespeare kadulla Hiacen avaimet kourassa miettimässä, ajaako vai eikö ajaa, siinä pulma.

Koska rikoksesta on kulunut kohta 40 vuotta, en jaksa uskoa, että minua enää tästä tilille vaaditaan. Varsinkaan, kun olin ajanut autokoulussa vain lattiavaihteisella ja etuvetoisella henkilö­autolla ja yhtäkkiä istuin tölppä­nokkaisessa, pakkashuuruisessa pakettiautossa, jossa oli rattivaihde, takaveto ja tyhjä tavaratila. Mutta tiedänpähän miltä tuntuu, kun nuorimies pääsee Liisankadun liukkaille ja huomaa, että pian on perä kokonaan irti. Siinä oli rangaistusta kortittomalle ihan tarpeeksi.

Ajokortin saatuani ajelin ihan luvan kanssa Hiacea ja jollain tavalla jopa tykästyin rattivaihteeseen, joka juntattiin lattiaan vasta vuonna 1989 myyntiin tulleiden neljännen sukupolven malleissa. Ja kun oikein muistojeni arkistoja sormeilen, tajuan kokeneeni yhdellä keikkamatkalla yhdistelmän Jope Ruonansuun ja Sakari Kuosmasen lauluista. Olen kokenut, kuinka paljon mahtuu keikkakamoja, mutta myös rakkautta, pieneen Hiaceen.

Sitä en tiedä, oliko 80-luvun Hiaceissa vakiovarusteena tavaratilan lattiassa kumimatto vai ei, mutta sen voin sanoa, että se säästi sekä minun että rakkauteni kohteen polvia.

Kuka

Kirjailija Juha Vuorinen omin sanoin: ”Olen sellainen kioskikirjallisuuden huutokauppakeisari. Ja pirun ylpeä siitä.”