Muista rapsuttaa myös sisäpuolelta

Espanjassa asuessamme tutustuin nuorukaiseen, jonka öisin tapahtuvasta päivätyöstä saisi vatkattua vaikka eroottisen novellikokoelman. Hän nimittäin kipparoi työkseen Marbellan alueella hulppeasti varusteltua laivan kokoista vuokralimusiinia. Ei hän sitä mitenkään mainostanut, mutta vähän heruttelemalla sain selville, että auton katevaraukseen sisältyvä pantti mahdollisesta matkustamon perinpohjaisesta sisäpesusta jäi useammin palauttamatta kuin tuli palautetuksi. Varsinkin brittituristien kyyditseminen oli kuulemma enemmänkin sellaista erotiikkasäiliöauton kuin ylellisen limusiinin kuljettamista.

Vaikka olenkin jo historiallisen kauan sitten ohittanut pahimman biletysiän, tuttavani kysyi minulta pilke silmäkulmassa, olenko koskaan ollut kyseisenkaltaisissa toimissa limusiinissa. Onneksi en. Muuten koko lähisukuni olisi ollut vierestä seuraamassa herkkää hetkeäni, koska sen kerran, kun sain kyydit erikoispitkällä mustalla vehkeellä, varsinainen juhlakalu oli seitsemänkymmentävuotispäivilleen kuskattu appiukkoni.

Nuorena kaikki on kovaa

Tosin en minäkään aivan synnitön ole, ja tunnustin touhunneeni muutaman kerran köyhänmiehen limusiinissa. Ensimmäinen kerta tapahtui lihateollisuudestaan tunnetussa Forssassa kiertuediskokeikkoja järjestäneen yrityksen ruosteisessa pakettiautossa, mutta nuorena kaikki olikin kovaa. Puhti, puheet, mies ja pakettiauton tavaratilan lattia.

Nuoruudessani ei ollut mikään lahjetta pullistavampi asia, jos paremman pesimispuun puutteessa auto sullottiin jollekin syrjäkujalle ja alettiin käsijarrun jälkeen vetää kiireellä toisenlaistakin kahvaa esiin. Tällaiselle lähes parimetriselle korstolle se on ollut monesti tiukka paikka, ja olen sellaisenkin taikatempun tehnyt, että olen halvaantumatta suorittanut täysvartisen kanssakäymisen Morris Minissä.

Eikä nyt puhuta näistä nykyisistä perheauton kokoisista tilaihmeistä, vaan 70-luvun aidosta ja oikeasta Ministä, jollainen kamppailee kokonsa puolesta tasapäisesti nykyisten mopoautojen kanssa. Tuo litran koneella varusteltu, katettu mikroauto oli muuten järjestyksessään elämäni toinen auto. Jos tuon kotterovanhuksen jostain nyt löytäisin, niin rutistaisin sen pientä konepeltiä ja pyytäisin anteeksi niitä kaikkia tolkuttomuuksia, joita se pikkuinen kärryparka joutui kanssani kokemaan.

Siunattu kännykättömyys

Olenkin monesti siunaillut, että synnyin aikana, jolloin kaikkein hulluimman viettivaiheen repiessä housujani jatkuvasti nilkkoihin jokaisella ohikulkijalla ei ollut kourassaan kännykkäkameraa. Nythän näitä salarakasteluvideoita jaellaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa viestipalveluissa. Paljas peräpeilini olisi taatusti tarttunut jonkun kännykän kuvavirtaan – lukuun ottamatta sitä yhtä kertaa, jolloin pyrstöni olisi istunut täydellisesti takapääosaan, jos Tina Turnerin vuoden 1989 hitin Steamy Windows -musiikkivideosta olisi taltioitu myös suomiversio.

En muista, kummasta päästä putkahti se jäätävä idea kömpiä harrastelemaan talviyönä parkkipaikalla kököttäneeseen hyhmäiseen autoon, mutta erään railakkaan ravintolaillan päätteeksi huomasin taas kerran olevani pitkälle ruodolleni epäinhimillisessä asennossa pienessä autossa. Nuorenmiehen libido ei kuitenkin hätkähdä pakkasta, ahdasta ja epämukavaa alustaa eikä kolmannessa silmässä piilottelevaa pientä pelkoa, että joku naapureista koputtaa tuulilasiin ja kysyy, että onhan sul kaikki ihan okei?

Annankin hyytävän arvokkaan neuvon kaikille nuorille, jotka edes miettivät talvipakkasella asiaan paneutumista jäisessä autossa. Aivan kuten Turnerin laulussakin luvataan, hulluna huhkivan ihmisen kehon lämmöstä vapautuu sellaista höyryä, joka tarttuu kuin liimapaperi jokaiseen auton ikkunaan. Tämä kävi minullekin posket punoittavan selväksi seuraavana iltapäivänä, kun äitini tuli pyytämään autokyytiä kauppaan. Lakaistuani kaikista ikkunoista kuurankukat kadulle näkyvyys lasin läpi oli edelleen nollassa. Ensimmäistä kertaa jouduin skrapaamaan lasit myös sisäpuolelta. Kuin kirsikkatomaattina anjovistäytteisessä voileipäkakussa lämmityslaitteen kuuman ilman sulattaessa edellisillan himoista huurtuneita ikkunoita äitinikin saattoi arvata, mistä on pienet pojat tehty, koska enhän minä poikapoloinen ollut tuolloin vielä hajulla perinpohjaisen sisäpesun tärkeydestä.

Juha Vuorinen

Kirjailija Juha Vuorinen omin sanoin: ”Olen sellainen kioskikirjallisuuden huutokauppakeisari. Ja pirun ylpeä siitä.”