Kolmella neljäsosasta lapsistani on voimassa oleva ajokortti, ja sillä viimeiselläkin neljänneksellä se kajastelee jo horisontissa. Mutta vaikka jollain ylinopeusmittarilla arvioituna minut voisikin tuomita kokeneeksi autokoululaisen isäksi, silti kuopukseni autokoulu mietityttää minua eniten.
Kas kun sillä kolmella neljäsosalla pentueestani oli havaittavissa pieniä haasteita tiellä ajokortin kohtalon, mistä en missään tapauksessa syytä heitä, sillä itse olisin luultavasti edelleenkin autokoulussa, mikäli minun olisi pitänyt ajella korttiani samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhemman poikani. Hänen piti nimittäin suorittaa monet ajotunneistaan typötyhjässä autokoulussa, jonne hän pääsi vain saamallaan supersalaisella ovikoodilla. Aina suorittaessaan tätä osuutta mahdottomasta tehtävästään hänen tuli sovittaa hanurinsa simulaattorin penkkiin ja alkaa keräillä tietokoneruudulla vilistäneiden maisemien seasta itselleen ajokokemusta.
Myönnettäköön, että pari vuotta sitten koko maailma joutui koronan vuoksi taipumaan moneen muuhunkin kummajaiseen, mutta kun poikani hyppäsi ensimmäisen privateshownsa jälkeen viereeni ja puuskahti pelkääjänpaikaltaan, että se oli ihan hirveä kokemus, minun ei tarvinnut ajatella hänen liioittelevan, vaan ainoastaan janosin kuulla, että millähän tavalla.
Etäajokoulusankari kielipulmien paineissa
Tämä samainen etäajokoulusankari muuten kuuluu siihen kolmeen neljäsosaan katraastani, joka on käynyt koulunsa pääasiassa ulkomailla, joten oli odotettavaakin, että sopivan opetuskielen valinnan kanssa saattaisi herahtaa joitain pulmia. Yllätyksekseni hänellä olikin lopulta enemmän ongelmia valitsemansa englannin kuin suomen kanssa. Nykyään autokoulussa saattaa siis kesken opiskelun joutua täräyttämään sellaiseenkin risteykseen, jossa pitää valita opetuskieleksi joko heikkolaatuinen englanti tai suomalaisesta suusta solkotettu selkosuomi.
Oman ajokorttini saamisesta on hulahtanut jo lähes neljä vuosikymmentä, mutta silti muistan elävästi, kuinka ensimmäisen ajotuntini alkajaisiksi opettajani kaasutteli meidät ensin Hietaniemen hautausmaita halkovalle Hietaniemenkadulle. Vasta kalmiston äärellä sain siirtyä kuskin pukille tutustumaan auton hallintalaitteisiin. Vaippaan kuseksivasta pikkuipanasta asti olin ollut hullun kiinnostunut autoista, joten ihmettelin, miksi minun piti näpsäytellä päälle ja pois itsestään selviä auton toimintoja. Huolimatta kyllästyneestä ilmeestäni opettaja vaati minua vielä lopuksi kokeilemaan auton tööttiä, minkä teinkin sitten useamman kerran ja suurella antaumuksella. Tästäkös mestariopettaja kimpaantui ja jyrähti vähemmänkin riittävän. Vilkaisin vieressämme ollutta korkeaa hautausmaan muuria ja esitin mielestäni aivan perustellun kysymyksen: ”Ketä se muka täällä häiritsee?”
Huoleni siitä neljännestä ja vielä kortittomasta lapsestani liittyykin pohjimmiltaan itseeni, sillä kuopukseni on kaikista lapsistani kaikkein lähin kopio itsestäni. Hänkin on omapäinen Oinas ja saanut läheistensä riesaksi myös kovin uniikin huumorintajun.
Rattiin satavarmana
Mutta ei hätäni liity siihen, että hänkin onnistuisi kortin lisäksi ajamaan autokoulunopettajansa hulluuteen, vaan olen aavistuksen huolissani poikani pikkuisen liian isoksi venähtäneestä itsevarmuudesta.
Poikani on nimittäin onnistunut kerta toisensa jälkeen pieksemään kaikki meidät muut perheenjäsenensä mikroautoradalla, ja kun hän vielä hallitsee suvereenisti kaikenlaiset tietokoneen ajosimulaattoripelit, niin pahoin pelkään, että hän on lapsistani ainoa, joka solahtaa kerralla läpi inssiajosta. Ja sen, mitä osaan lukea hänen viiltävää huumorintajuaan, se tulee sitä toista poikaani siteeraten olemaan aivan hirveä kokemus muille lapsilleni.
