Nuorena Corolla HT oli unelma-autoni, mutta silloin minulla ei ollut siihen varaa. Nyt kun varaa sitten olisi ollut, sellaisia ei meinannut löytyä mistään. HT- eli Hard Top -mallissa ei ole keskitolppia ikkunoiden välissä, ja malli oli jo aikanaan Suomessa harvinainen. Tämä löytyi Ruotsista, missä eräs vanhempi pariskunta oli sen aikanaan ostanut ja vetänyt sillä asuntovaunua. Heidän jälkeensä autolla oli ollut vain yksi toinen omistaja. Auton historia oli tiedossa ja sen lisäksi säilynyt oli jopa Toyotan tehtaan kantakortti, jossa listataan alkuperäiset lisävarusteet. Ihan kaikkia nykyajan herkkuja ei löydy, mutta sen sijaan lisävarusteisiin lukeutuvat deluxe-merkit, viisi vaihdetta ja tietenkin tupakansytytin!
Ulkonäkö, ehdottomasti. Auton design on hieman sellainen aasialais-amerikkalainen. Auto on kooltaan sen ajan amerikkalaisia autoja selvästi pienempi, mutta muotoilussa on paljon samankaltaisuuksia. Ulkonäöllä on pakko perustella paljon. Tehoa 1,2-litraisessa koneessa on 45 kaakkia, joten teholtaan ja ajettavuudeltaan Corolla HT on nykyautoon verrattuna traktorin luokkaa. Hyvää toisaalta on vauhdin illuusio: kun auton saa maantienopeuteen, tuntuu siltä kuin ajaisi ainakin kahtasataa.
Ennen kaikkea luotettavuutta. Minulla on nyt kymmenkunta erilaista Toyotaa kunnostuksen eri vaiheissa, ja elämäni aikana olen omistanut varmaan 50 Toyotaa. Niitä kaikkia yhdistää yksi asia eli se, että ne eivät ole koskaan jättäneet minua tielle. Vanhemmissa harrasteautoissa Toyotan laatu näkyy hyvin esimerkiksi moottoreissa. Yleensä 1970-luvun autojen moottoreilla ajettiin 100 000 kilometriä, mutta tällä on ajettu 160 000. Ikä huomioiden se on vähän, mutta sen ajan autolle paljon.
Ulkonäkö, ei oikeastaan mikään muu! Kunnostan autoja aika monipuolisesti ja fiiliksen mukaan, enkä tykkää omalla kohdallani liian tiukasta filosofiasta. Corolla HT:n olen entisöinyt todella tarkasti valmistusvuoden mukaan alkuperäisillä osilla. Samalla teen parasta aikaa toisesta Corollasta aivan erilaista versiota, johon tulee esimerkiksi teslamaiset suuret kosketusnäytöt. Harrasteautona Toyota on kiva siksi, että pellit ovat eurooppalaisia ja amerikkalaisia autoja ohuempia. Verrattuna esimerkiksi harrasteautojen klassikkoon eli VW-kuplaan, osia on huomattavasti vaikeampaa saada. Harrastus ei palkitse, jos se on liian helppoa.
Aina löytyy summa, jolla rakkainkin harrasteprojekti ajetaan omasta tallista jonkun toisen käyttöön. Periaatteessa harrasteautoja en kuitenkaan myy, vaan tykkään pitää ne itselläni. Ei niitä kannatakaan myydä, sillä omien ajojen lisäksi niille voi löytyä yllättävääkin käyttöä. Vähän aikaa sitten eräs levy-yhtiö otti minuun yhteyttä, ja Corolla HT näyttelikin keskeistä osaa Ressu Redfordin Corolla-musiikkivideossa.
Corolla HT on ollut minulla kuusi vuotta, joiden aikana olen käyttänyt kunnostamiseen noin tuhat tuntia. Ajokelpoisena se on ollut viimeiset neljä vuotta, jonka aikana mittariin on kertynyt sellaiset 5000 kilometriä. Ajan kauniilla säällä pientä harrasteajoa ja käymme vaimoni kanssa erilaisissa harrasteautojen tapahtumissa. Lisäksi täytyy tietty käydä pyörimässä ja ärsyttämässä amerikkalaisten klassikoiden ajoissa, joissa tosin meininki on siistiytynyt aika paljon. Takavuosina japanilaisen auton päälle syljettiin, mutta nykyään hyvää työtä arvostetaan avoimesti merkki- ja maarajojen ylitse.
Onhan näitä, mutta minkähän uskaltaisi kertoa. Harrasteautoiluun liittyvä, nyt jo näin jälkeen päin hauska muisto sattui kotona. Yleensä tiskikoneen avaaminen ei herätä juuri tuntemuksia, mutta kerran vaimoni hermostui aika lailla. Se johtui siitä, että hän löysi yllättäen auton kaasuttimen astianpesukoneesta. Se on hyvä laite osien pesemiseen. Kieltämättä hänen reaktionsa oli aika ymmärrettävä, ja yhdessä ollaan edelleen. Toinen hauska muisto sattui automatkalla Ranskassa. Yritin kysyä poliisilta tietä, mutta hän lähtikin juoksemaan pakoon, koska ei osannut englantia. Erikoisen tapauksen teki vielä erikoisemmaksi se, että poliisi oli pitämässä tien päällä ratsiaa.
Ai pitääkö olla vain yksi? Siinä tapauksessa se olisi Toyota HJ 60. Se on ollut autoistani se, jota kaipaan eniten. Siinä oli suora rivikutonen, hyvä näkyvyys, ja auto oli sen verran iso, että siinä mahtui reissun päällä vähän asumaankin. Kun 1990-luvulla saimme lapsia, vaihdoimme hieman pienempään ja arjessa käytännöllisempään autoon. Hetki sitten aloin selvitellä aikanaan armeijan väriseksi maalaamani auton kohtaloa. Selvisi, että nykyisin auto on Ukrainassa. Tai en tiedä onko, vai onko se jo tuhoutunut siellä jossakin taistelukentällä.
